Suru-aika

 

Heippa kaikille lukijoilleni, pitkästä aikaa. Katsoin ennen tätä postauksen kirjoittamista, että olen viimeksi 2017 kirjoitellut blogiin. Aika paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen.. Halusin aloittaa sillä aiheella, mikä on kaikista päällimmäisenä ja melkein jatkuvasti mielessäni. Eli edesmennyt äitini. Äiti menehtyi viime vuoden lokakuussa 25 päivä pitkäaikaissairautensa vuoksi (syöpä) sekä koronan uuvuttamana. Äiti sairasti 8 vuotta kilpirauhassyöpää, joka oli levinnyt keuhkoihin. Elämä äidin menetyksen jälkeen on ollut: sekavaa,surullista,vihaa,katkeruutta, tyhjyyttä sekä varsinkin yksinäistä. Tällä hetkellä, kuin kirjoitan tätä postausta hänen kuolemastaan on kulunut melkein 7kk. Viimeisin viikko minulla on ollut todella vaikeaa.. Äitienpäivä tuli ja meni.. Kamalaa oli katsoa muiden somepäivityksiä äitiensä kanssa, kun samaan aikaan minä tajusin ettei äitiä enää ole ja pakkaan hänen viimeisiä vaatteitaan pois.. Olen jatkanut kuitenkin maaliskuussa opintojani, mutta lyhennetymmillä päivillä.. Koulu sekä muu elämä tuntuu tällä hetkellä todella vaikealta ja turhalta.. En ole saanut pitkään aikaan tehtyä kodinaskareita, ruokaa tai ulkoiltua. Eilen tosin otin itseäni niskasta kiinni ja siivosin koko asunnon. Mutta senkään jälkeen en kokenut sitä tuttua hyvänolon tunnetta.. Tuntuu että tästä postauksesta tulee todella sekava, kun aikaa on kulunut paljon viimeisimmästä postauksestani ja asiaa on paljon.. Äidin kuoleman jälkeen olen käytännössä järjestänyt yksin kaiken.. Se jos mikä on ollut elämäni rankin ja kamalin vaihe. Onneksi minulle on ollut suuri apu ja tuki koko tämän ajan äidin hyvä ystävä Mari. En olisi selvinnyt ilman häntä mm. äidin asunnon tyhjentämisestä ja hautajaisista.. Perunkirjoituksista puhumattakaan.. Jouduin hakemaan lisä-aikaa siihen, koska en saanut 3kk sisällä kuolemasta tehtyä sitä.. en vain jaksanut ja mielestäni surevalle ihmisellä se työmäärä oli aivan järjetön..

Äitini oli elämässäni kaikkeni. Tein 8 vuoden ajan hänen eteensä kaiken, mitä suinkin tyttärenä voin tehdä, että hänellä olisi mahdollisimman hyvä olla ja elää tätä elämää eteenpäin. Moni ei ymmärräkään tai ajattelen vähän niinkuin, ettei juuri kukaan tiennyt kuinka erityinen ja ihana meidän äiti-tytär suhteemme oli. Äitini kasvatti minut ja olin hänen kanssaan aina läheinen. 8 vuotta oli pitkä aika erityisesti hänelle, mutta niin myös minulle tyttärenä katsoa kun hän taisteli syöpää vastaan. Voin sanoa, olen nähnyt ja kuullut aivan kaiken. Koko tänä aikana en saanut vietyä mitään loppuun. Tarkoitan siis työ sekä kouluelämää. Työsuhteet katkesivat aina tietyn ajan päästä, kun surin niin paljon äitiä sekä opinnotkaan eivät kauan kestäneet. Päätin, kuin meille sanottiin 2014 että syöpä on parantumaton, että vietän kaiken mahdollisen ajan äidin kanssa. Asuin käytännössä äidin kanssa, vaikka minulla oli oma asunto niin en minä kotona käynyt kuin piipahtamassa. Vuodet yhdessä olivat ikimuistoisia, ihania ja antoisia, mutta myös vaikeita, surullisia sekä sydäntämusertavia. Minusta on niin omituista ajatella, että tänä kesänä en tule menemään äidin kanssa meidän mökille Lappiin. Tai tekemään ylipäätänsä enää mitään koskaan yhdessä. Olen tehnyt pääsääntöisesti kaikki reissuni äitini kanssa. Minua pelottaa minkälainen kesästä sekä juhannuksesta tulee. Kun edellisestä pyhästä päästään niin minulla on jo heti seuraava pyhä mielessä sekä siitä jotenkin selviytyminen.. 

Suru meinaa välillä musertaa minut täysin tai siis musertaakin. On olemassa todella huonoja päiviä enkä näe yhtään tulevaisuuteen. Mutta on myös hetkittäin pieniä haaveita, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Ylipäätänsä huonoissakin hetkissä/päivissä minun sisälläni on jokin voima, mikä saa minut jaksamaan eteenpäin. Äiti sanoi minulle aina "kun minusta aika jättää, te lapset jatkatte elämää, pääsette elämään tätä elämää täysillä, kun olette nuoria ja terveitä teidän elämä jatkuu".. Tuo lause on toisinaan äärettömän musertava, mutta kyllä tiedän että äiti oli oikeassa. Tiedän, että olen nuori ihminen kenen elämä vain pitää jatkua ja toivon mukaan tuolla jossain kaukana tulevaisuudessa voin olla onnellinen ja tyytyväinen että jatkoin elämääni eteenpäin. Olen kokenut koko tämän ajan valtavaa yksinäisyyttä sekä tyhjyyttä sisälläni. Minusta tuntuu ettei kukaan kuule minua tai näe kuinka paha minulla on olla. Yritän sitä tyhjyyttä täyttää eri ihmisillä, tekemisellä ja paljon puhumalla, mutta turhaan, ei sitä tyhjyyttä voi kukaan täyttää, tietenkään. Välillä vain tuntuu, että olen yksin jossain kuilun pohjalla ja huudan niin lujaa kuin suinkin pystyn, eikä kukaan kuule..

Äitini oli erityinen persoona. Sydämellinen, suora, avoin, reipas ja tämä lista on loputon jos alan kuvaamaan äitiäni. Hän oli kaikkea, siten voin sen tiivistää. Menetys ja tuska on suuri ja sen kanssa tulen elämään loppuelämäni, mutta minun on pakko uskoa siihen että vielä koittaa paremmat ajat ja minunkin elämässäni on luvassa vielä jotain hyvää ja ainutlaatuista, ainakin toivon niin.. Elämä jatkuu ja itsestäni koitan pitää mahdollisimman hyvän huolen ja tehdä niitä asioita mitkä tekee minulle hyvän olon. Oikeiden ihmisten kanssa. En ole suruni kanssa yksin. Minulla alkaa kesäkuussa vertaistukiryhmä, joka on suunnattu vanhempiensa menettäneille. Ajatus ryhmään menosta pelottaa ja jännittää, mutta koen että tämä on minulle semmoinen asia mitä juuri nyt tarvitsen. Kokoontumiset on viikonloppuisin ja niitä on siis kesäkuussa,elokuussa,syyskuussa sekä marraskuussa muistaakseni. Tulevaan kesään aion mennä luottavaisin mielin, tehdä asioita jotka tekee minut iloiseksi. Sekä viimeistään tästä lähtien aion elää niinkuin "viimeistä päivää", koska sitä ei kenenkään kohdalla tiedä milloin se on viimeinen. Viimeistään nyt minulla on mahdollisuus elää täysillä. 

Rentouttavaa sekä nautinnollista alkavaa kesää lukijoilleni.

<3:llä Suvi